Helsingin seudun 14 kuntaa ovat allekirjoittaneet valtion kanssa aiesopimuksen asuntotuotannon edistämisestä Helsingin seudulla vuosiksi 2008 – 2011. Sopimus valmisteltiin varsin pikaisella tahdilla vuoden 2007 aikana ja sen voimaantulo edellyttää vielä hyväksymistä valtioneuvostossa ja kuntien valtuustoissa. Sopimuksella tavoitellaan seudun asuntotuotannon lisäämistä 12 000 – 13 000 asuntoon vuodessa. Asuntotuotannon tavoitteet on sovittu tarkemmin kuntakohtaisesti ja kunnat ovat laatineet maankäytön ja asumisen toteutusohjelman, joka ulottuu vuoteen 2017 saakka. Aiesopimusmenettelyä on tarkoitus jatkaa v. 2011 jälkeenkin.
Aiesopimus merkitsee kunnille suuria haasteita maapolitiikkaan, kaavoitukseen, kunnallistekniikan rakentamiseen ja palvelujen järjestämiseen. Erityisesti Helsingin tavoitetta lisätä asuntotuotanto 5000 asuntoon vuodessa on pidetty vaikeana saavuttaa. Myös Espoo ja Vantaa sekä kehyskunnat lisäävät asuntotuotantoa nykyisestä. Monissa kehyskunnissa on lisättävä panostusta kaavoitettavan maan hankintaan ja maapolitiikkaa on tehostettava.
Kuntien rooli asuntotuotannossa on pitkälti edellytysten luominen. Joka tapauksessa kunnat aiesopimuksessa sitoutuvat merkittäviin investointeihin lähivuosina. Valtion puolelta aiesopimus sisältää kyllä tahdonilmauksia moneenkin suuntaan, mutta nähtäväksi jää, mitä ne käytännössä todella merkitsevät erilaisten rahoitusta koskevien aikeiden osalta. Ainakin ARA:n toimintaa, kunnallistekniikka-avustusten kohdentumista ja seudun liikennejärjestelmäsuunnitelmien valtion vastuulla olevien hankkeiden toteutusta tulee seurata kriittisesti.
Jos todella halutaan saada aikaan toteutumaan sopimuksen mukainen tavoite 20 % seudun asuntotuotannosta vuokra-asuntoja, tulee ARA-ehtoja monilta kohdin tarkistaa. Mm. kehyskunnissa liian alhaiseksi määritelty hintataso estää käytännössä hankkeiden käynnistymisen.
Valtion kunnallistekniikka-avustuksiin esitetty 10 miljoonaa euroa vuodessa on summana varsin vaatimaton, kun otetaan huomioon kuntien panostukset uusien asuntoalueiden edellyttämien teiden ja vesihuollon rakentamiseen. Tältä osin valtion tulisi lisätä panostustaan symbolisesta eleestä todelliseksi avuksi.
Aiesopimus sisältää kuntien vaatimuksesta myös valtion puolelta sitoumuksen turvata seudun liikennejärjestelmäsuunnitelmien mukaisten hankkeiden riittävää rahoitusta ja oikea-aikaista toteutusta. Kehyskuntien maantieverkon kehittäminenhän on ollut yli kymmenen vuotta lähes olematonta, koska Uudenmaan tiepiirin rahoitus on tältä osin ollut täysin riittämätöntä. Nähtäväksi jää, onko liikenne- ja viestintäministeriö valmis muuttamaan tiehankkeiden rahoitusrakenteita, esittämään lisää rahoitusta asuntotuotannon edellyttämiin väylähankkeisiin ja vielä se, saadaanko tällaisia päätöksiä eduskunnassa aikaiseksi. Jos muutoksia nykytilanteeseen ei tule, on vaarana, että aiesopimus jää vain aikeeksi.